17.2.1995

Velkajärjestelyhakemukset Kokkolan raastuvanoikeudessa

Aviopuolisot A ja B pyysivät raastuvanoikeuteen 8.7.1993 saapuneissa hakemuksissaan velkajärjestelyn aloittamista. Raastuvanoikeus varasi suurimmille velkojille tilaisuuden lausuman antamiseen. Eräs velkojista katsoi puolisoiden velkaantuneen ilmeisen kevytmielisesti ryhtyessään omakotitalon rakennushankkeeseen. Muut lausuman antaneet eivät vastustaneet velkajärjestelyn aloittamista.

Raastuvanoikeuden päätös 25.8.1993

Raastuvanoikeus totesi, että A:lla ja B:llä oli vuonna 1990 ollut maksettavanaan velkajärjestelyhakemusten mukaan ainakin 600 000 markkaa aiemmasta yritystoiminnasta aiheutuneita velkoja. Todellisuudessa nämä velat olivat ilmeisesti olleet jopa tätäkin suuremmat, koska A ja B olivat ilmoittaneet niitä velkojaan jossain määrin hoitaneensa uudella, rakentamista varten hankitulla luotolla. Vanhojen yrityslainojen lyhennykset ja korot olivat merkinneet verovähennysoikeus huomioon ottaenkin vähintään 6 000 markan kuukausikuluja olettaen, että luotot olisi voitu suorittaa 10 vuoden aikana ja korkokanta olisi ollut 10 prosenttia.

Puolisoiden Suomen Hypoteekkiyhdistykseltä saamien omakotitalolainojen kuoletukset ja korot sekä asuntolainan korot olivat merkinneet verovähennysoikeus huomioon ottaen noin 3 000 markan kuukausikuluja. Omakotitalon hoitokulut olivat kuukaudessa vähintään 800 markkaa. A ja B olivat näin ollen vuonna 1990 voineet ennakoida, että he joutuivat omakotitalon rakentamisen jälkeen suorittamaan velanhoitomenoina ja omakotitalon hoitokuluina kaikkiaan 9 800 markkaa kuukaudessa. Tämä kokonaissumma oli laskettu varovaisesti maksuaikojen ja korkokannan suhteen. Puolisoiden yhteiset nettotulot olivat vuonna 1990 olleet noin 10 000 markkaa kuukaudessa. Asuntolainan lyhennykset alkoivat 30.9.1995 ja sen korkokanta tuli nousemaan kolminkertaiseksi vuodesta 1997 alkaen.

Raastuvanoikeus katsoi, että vuokra-asunto tai huomattavasti halvempi omistusasunto olisi ollut edullisempi ratkaisu hoitaa perheen asuminen tuossa vaiheessa. Verotustietojen mukaan A:n ja B:n tulot olivat vuonna 1991 olleet suurin piirtein samat kuin edellisenä vuonnakin, jolloin A oli ollut vielä kokopäivätyössä.

Mainituilla perusteilla raastuvanoikeus katsoi, että A:n ja B:n olisi pitänyt vuonna 1990 ymmärtää, etteivät he kyenneet selviytymään veloistaan, koska heille ei olisi laskelman mukaisesti tällöin jäänyt elämiseen enää lainkaan rahaa. Tämän vuoksi uuden velan ottaminen omakotitalon rakentamiseen oli ollut ilmeisen kevytmielistä, koska mitään parannustakaan ei heidän tuloihinsa ollut odotettavissa. Näin ollen velkajärjestelyn myöntämiselle oli yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 10 §:n 7 kohdan mukainen este.

Näillä perusteilla raastuvanoikeus hylkäsi hakemukset.

Vaasan hovioikeuden päätös 8.12.1993

A ja B valittivat hovioikeuteen. Hovioikeus ei muuttanut raastuvanoikeuden päätöstä.

Perustelut

A:n 8.7.1993 raastuvanoikeudelle jättämän velkajärjestelyhakemuksen mukaan hänen velkansa ovat yhteensä 1 137 586 markkaa, hänen varallisuutensa (puolet omakotitalosta) 252 281 markkaa ja bruttotulonsa 4 747 markkaa kuukaudessa. Lisäksi eräs takaaja on lausumassaan ilmoittanut yhteensä yli 100 000 markan velasta, josta A on hänelle vastuussa. B:n velkajärjestelyhakemuksen mukaan hänen velkansa ovat yhteensä 1 009 312 markkaa, hänen varallisuutensa 257 281 markkaa ja hänen bruttotulonsa kuukaudessa 6 634 markkaa. Pääosa mainituista veloista on sellaisia, joista puolisot ovat yhteisesti vastuussa. Kummankaan hakijan maksukyvyssä ei ole odotettavissa muutosta parempaan.

Korkein oikeus katsoo, että velkajärjestelyyn on kummankin hakijan osalta olemassa yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 9 §:n 2 kohdassa säädetyt edellytykset. Kummastakin velkajärjestelyhakemuksesta ilmenee myös, että hakijat ovat sanotun lain 11 §:n mukaisesti selvittäneet velkojien kanssa mahdollisuutta sovintoon. Velkajärjestelyhakemuksiin voidaan siis suostua, mikäli velkajärjestelylle ei ole lain 10 §:ssä säädettyä yleistä estettä.

A ja B ovat vuonna 1990 saaneet omakotitalon rakentamista varten vakuusvelkaa yhteensä noin 460 000 markkaa. Näiden velkojen hoitomenot ovat olleet 4 023 markkaa kuukaudessa. Vuoden 1993 kesäkuussa erääntynyttä, maksamatta olevaa velkaa on ollut noin 26 000 markkaa. Osa asuntoa varten saadusta lainasta oli käytetty elämiseen, minkä vuoksi A ja B ovat ottaneet vuonna 1991 lisää asuntovelkaa 45 850 markkaa. Omakotitalon rakentamiseen kohdistuvia velkoja on kaikkiaan noin 580 000 markkaa.

Verotustodistusten mukaan ovat A:n bruttoansiot olleet vuonna 1989 67 237 markkaa, vuonna 1990 59 813 markkaa ja vuonna 1991 70 433 markkaa sekä B:n bruttotulot vuonna 1989 73 185 markkaa, vuonna 1990 89 735 markkaa ja vuonna 1991 102 061 markkaa. Vuonna 1990 A:n ja B:n yhteenlasketut bruttoansiot ovat olleet 12 462 markkaa kuukaudessa ja nettoansiot siten arviolta 10 000 markkaa kuukaudessa. A ja B ovat vuosina 1989 -1993 saaneet toimeentulotukea.

A:lla ja B:llä on vuonna 1990 asuntovelkoja ottaessaan ollut aikaisemmasta yritystoiminnasta johtuneita velkoja ainakin 600 000 markkaa, joista noin 350 000 markkaa on ollut velkaa takaajille ja joista osasta vain A on vastannut. Eräs yhteensä noin 280 000 markan pääomamääräinen velkavastuu takaajalle on perustunut vuonna 1989 annettuun lääninhallituksen päätökseen lainhakuasiassa. A:lla on vuonna 1990 ollut maksamatta myös yritystoiminnasta johtuneita veroja. Lisäksi puolisoilla on vuonna 1990 ollut eräitä muitakin velkoja. Osa veloista on tuolloin ulosmitattu A:n palkasta.

Puolisoiden maksukyvyssä ei ole asuntovelkoja otettaessa vuonna 1990 ollut odotettavissa muutosta parempaan, vaikkakin noiden velkojen korkojen suorittaminen olisi jossain määrin vähentänyt heidän verojaan. Kun otetaan huomioon puolisoiden vanhojen velkojen suuri määrä ja heidän käytettävissään olleet tulot ja perheen menot, puolisoiden talous on ollut kestämättömällä pohjalla. Tulot olisivat lähes kokonaan menneet vanhojen velkojen ja asuntovelkojen hoitomenojen suorittamiseen, jolloin elämiseen ei olisi jäänyt rahaa, kuten raastuvanoikeuskin on todennut. A ja B ovat myös ottaneet velkaa näennäisesti asuntoa varten, mutta tosiasiassa osaksi saadakseen rahaa perheen elatukseen. Sen vuoksi A:n ja B:n on täytynyt asuntovelat ottaessaan ymmärtää, ettei heillä tule olemaan mahdollisuuksia suoriutua niistä. Näin ollen ja kun otetaan huomioon se, minkälaista harkintaa A:lta ja B:ltä voidaan vallinneissa olosuhteissa kohtuudella edellyttää, on todennäköistä, että he ovat vuonna 1990 asuntovelat ottaessaan velkaantuneet ilmeisen kevytmielisesti. Heidän hakemalleen velkajärjestelylle on siten edellä mainitun lain 10 §:n 7 kohdassa tarkoitettu yleinen este.

Lainkohdat

Laki yksityishenkilön velkajärjestelystä 9 § 2 kohta, 10 § 7 kohta ja 11 §

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.